ARVOSTELU Helsingin Kaupunginteatteri: Ilon aika
– Nyt oli lavalla jotain todella ainutlaatuista, jota harvoin näkee. Näytelmä, joka on enemmän kuin teksti ja lavasteet. Esitys, joka on täynnä energiaa, elävä taideteos. Ja monitasoinen kokemus. Monet kohtaukset jäivät mieleen tekstin sijaan kuvina. Tuli mieleen Barcelonassa näkemämme esitys, jossa jokainen kohtaus oli kuin maalaus, jotka kuuluisa visualisoija oli suunnitellut. Tässäkin esityksessä esimerkiksi lesken ja kahden pojan saapuminen lavalle tai yksin jätetty päähahmo ilmapalloineen saivat kylmät väreet iholle.
– Olipa tosiaan erikoinen. Mutta mistä tämä kertoi? Alkuun yhden pojan, pois pakenevan Aksen tarinaa, vahvojen ihmissuhteiden tuhovoimasta ja irtautumisesta. Mutta toisella puoliajalla Akse olikin hyljätty David, ja tarina kertoi enemmän ystävyyden, lapsuuden ja parisuhteiden tärkeydestä. Mutta jatka sinä. Minun pitää vielä hetki miettiä, mikä tämä oli.
– Minusta näytelmä kertoi kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta, eteenpäin soljuvasta elämästä, ilosta ja surusta. Mutta et varmasti ole ainoa, jota esitys pohditutti. Pois lähtiessämme aiemmin puhelias naisseurue jonotti takkejaan täydessä hiljaisuudessa. Lopulta yksi heistä rikkoi hiljaisuuden naurahtamalla, että tätä täytyy hieman sulatella. Näytelmä jää kieppumaan horisonttiin, ilmapalloina keveässä tuulessa. Sitä voi olla vaikea laittaa mihinkään kategoriaan, tai ehkä edes sanallistaa.
– Päällimmäisin oma ajatus on, että olisipa ollut vielä enemmän abstrakti, vielä erikoisempi. Esityksessä oli tarina, joka ei kuitenkaan ollut selkeä tai tarkoitettukaan sellaiseksi. Mutta silti esitys kertoi tarinaa. Siinä jäi siksi välillä liikaa kiinni miettimään, että mitä tämä tarkoittaa. Esimerkiksi mainitsemasi kohtaus, jossa oli leski ja kaksi poikaa, ja ne vyöryivät kankaan alle. Oliko ne tyytymättömien ihmisten haamuja vai mitä?
Kulttuurimme muuttuu yhä visuaalisemmaksi ja kyllä se tulee myös teatterin lavalle. Hienoa, hienoa tunnelmaa ja energiaa, mutta myös näyttelemistä.
– Onko sillä väliä? Minusta tarina kulki jotenkin enemmän sanojen toisella puolella, kokemuksena. Me välttelemme arvostelujen lukemista ennen teoksen näkemistä, mutta kuulin aiemmin viikolla jonkun esityksen saaneen Hesarissa viiden tähden arvostelun. Arvasin esityksen aikana, että kyseessä oli tämä näytelmä ja niinhän se oli. Ei ollut myöskään yllätys, että tässä oli ulkomainen teksti, ulkomailla vaikuttanut ohjaaja sekä kokenut visuaalinen suunnittelja.
– Totta, samankaltaista vahvaa visuaalisutta on nähnyt ulkomaisilta esiintyjiltä. Tässä oli kyllä paljon hienoa, mutta samalla jotain, josta en nyt vieläkään saa kiinni. Lopussa ne ihmiset pyöri siinä lavan ympärillä. Ihan helvetin kauan. Sitten ne vaipui kasaan miettimään yhteistä nuoruutta. Ja sitten tuli äiti, oliko se nyt se ensimmäinen vai toinen äiti. No mutta. Miten tätä nyt kutoisi yhteen…
– Yleensä sinä pääset hyvin kiinni monitahoisiin esityksiin kun minä taas ajattelen liikaa! Mutta olen samaa mieltä, että tähän esitykseen voi jäädä loukkuun vain tekstin tasolle. Itsekin osin jäin. Vaikka myös tekstihän oli taitava. Välillä kuin runo, välillä taas yleisöä naurattanutta komiikkaa. Mutta kuten näytelmässäkin sanottiin ”loppu on tärkein” ja nyt kieltämättä esitys jätti lopussa hieman liian tyhjän tilan, tai katsoja jäi vain ikäänkuin ihmettelemään kauniita ilmapalloja, koko esitystä. Vaikka parhaimmillaanhan sitä itse lentäisi niiden pallojen mukana taivaalle! Siihen nähden tämän esityksen voi nähdä ja kokea hyvin monella tavalla. Viisi tähteä antanut arvostelija taisi päästä ilmaan asti, kaikki eivät varmasti pääse.
– Joltainko sitten karkaa vappupallo kokonaan käsistä? No, näytelmän kieltä lainatakseni. Minä-arvostelija sanoo: Erikoinen. Jotain olisin lisännyt, tai ottanut pois. Toinen Minä-Arvostelija sanoo: Annan neljä pistettä. Kiinnostava.
– Moni varmasti varaa liput Hesarin antaman viiden tähden takia ja heille sanoisin, että koittakaa hypätä mukaan kepeään energiaan, älkää pohtiko liikaa. Itse kaipaan tällaista ehdottomasti lisää. Koko kulttuurimme muuttuu yhä visuaalisemmaksi ja kyllä se tulee myös teatterin lavalle. Hienoa, hienoa tunnelmaa ja energiaa, mutta myös näyttelemistä.
Helsingin Kaupunginteatteri: Ilon aika (28.12.2024 asti)
Ilon aika on täysiä katsomoita Norjassa, Ruotsissa ja Ranskassa kerännyt leikkisä, toiveikas ja omaperäinen kuvaelma elämänvalinnoista ja pyrkimyksestä löytää yhteys muihin.
Ilon aika kertoo nykyaikaisista parisuhteista – rakkaussuhteista, sisarusten välisestä kiintymyksestä, haastavasta vanhemmuudesta ja ystävyydestä. Se kertoo äideistä, tyttäristä, veljistä, naapureista, tutuista ja tuntemattomista ihmisistä, joiden elämät tänään kohtaavat toisensa.
Äiti ja aikuinen tytär tapaavat pitkästä aikaa ja odottavat perheen poikaa, Akslea, joka liittyisi pian seuraan. Kun Aksle viimein saapuu, hänellä on uutinen. Hän on päättänyt jättää koko nykyisen elämänsä, kumppaninsa, kotikaupunkinsa, vanhempansa ja sisarensa. Hän on päättänyt kadota. Hän on pakannut tavaransa, hän ajaa pian tiehensä.
Akslen lähdön jälkeen äiti lähtee tapaamaan Akslen elämänkumppania ymmärtääkseen paremmin poikansa ratkaisua. Äiti päätyy juhliin, tapaa tuntemattomia ihmisiä, ja hänen saamansa vastaukset yllättävät lopulta kaikki.
Ilon ajan on ohjannut Ruotsissa ja Norjassa työskennellyt Tatu Hämäläinen. Visuaalisen ilmeen on tehnyt norjalainen Chrisander Brun. Esityksen musiikin säveltää ja esittää livenä artisti Islaja.
Lisätietoa: https://hkt.fi/esitykset/ilon-aika/
Lue viiden tähden arvostelu (HS): https://www.hs.fi/taide/art-2000010679532.html
