Taidekeskus Salmelassa laaja kattaus mystiikkaa ja huumoriakin

– Esite paljasti, että tämän kesän näyttely oli Mäntyharjun Taidekeskus Salmelan 35. näyttelykesä. Aika kunnioitettava saavutus. Oli taas ehdottomasti käynnin arvoinen. Mutta samalla tuntui, että  jotain puuttui. Ehkä nuoret taiteilijat?

– Olihan siellä esimerkiksi Markus Jäntti, kaksikymppinen!

– No oli, mutta onko aiemmin ollut enemmän nuoria? Mutta tietysti on hienoa, että löytyy eri-ikäisiä taiteilijoita, joista ei muista kuulleensa aiemmin mitään. Ensimmäisessä salissa esimerkiksi oli jo pitkän uran tehnyt Tuomo Saali. Siinä kesti hetken ennen kuin tunnisti, että kaikkissa hänen tauluissa oli pieni ihmishahmo. Yksi teos oli nimeltä Transendenssi, joka englanniksi on Maslowin tarvehierarkiasta se ylin porras, itsensä ylittäminen, jossa ihminen on jo osa jotain isompaa kokonaisuutta. Ja jotain tällaista hänhän näissä tauluissaan yrittikin viestiä. Ihminen osana maailmaa, hyvin, hyvin pienenä. Enemmän kuin vain itsekäs itsensä! 

– No, oli nekin mielenkiintoisia, mutta alakerrassa Elina Brotheruksen valokuvat olivat huikeita. Se pysähtyneisyys, se katse sinne kaukaisuuteen, se hetken tila ja se harmonia, hiljaisuus, aivan upeita. Noihan menisi täysin jo jossain Tukholman tai Nykin Fotografiskassa, vai onkä hän jo ollutkin jo siellä? (Ei ole, mutta on muuten kansainvälisesti laajasti tunnettu) Hän oli kuvannut kuvissa itseään niissä Iivana Julman (toim.huom. Ivana Helsingin) vaatteissa, mutta siitä huolimatta upeita valokuvateoksia. Täydet viisi pistettä!

– Muistatko, me on nähty aiemminkin hänen näyttely? Me ei oikein silloin päästy sisään hänen kuviinsa. Olen samaa mieltä siitä, että nämäkin olivat esteettisesti kauniita, upeita kuvia. Mutta haaste on, että tämä aika on täynnä kauniita valokuvia. Ja sitten se alun esittelyteksti, missä hän kysyi , että pitääkö taiteilijan olla klovni, vai voiko vain leikkiä ja olla vapaa. Se jotenkin rikkoi koko sen… tulkinnankehän. No, nyt tuli hieno ilmaus.

– Kyllä. Tulkinnankehä mainittu.

– Eikun oikeasti, en usko, että Salmelan taiteilijoista kukaan muu kysyisi sitä. Se on hänen oma kysymyksensä, hän käy dialogia itsensä kanssa koska hän kuvaa itseään. Kuvat on hienoja, kuin instagrammable sanan määritelmästä.  Mutta siinä se ongelma onkin! Ja myös kuvien toisteisuus, vähän kuin tämä iltalypsyilme siinä vanhassa TV-sketsisarjassa, joko toimii tai ei. Minulla nyt ei.

– No, entäs yläkerrassa Topi Ruotsalainen ja Susanne Koskimäki. Susanne Koskimäellä oli sitä keraamista taidetta ja sitten niitä hassunhauskoja, isohkoja, sukkahousuhahmoja. Erityisesti Ruotsalaisella oli jotain tiettyä sellaista nyrjähtämeisyyttä, julmuuttakin. Ja samalla voimaa, että täältä tullaan, elämä!

– Tämän tyyppisiä, nykyelämää kuvaavia rohkeita tekijöitä on ollut aiemminkin ja ehkä juuri niitä odotin lisääkin. Apteekkitalossa oli myös Ville Löppönen, joka oli hieno. Särmikkään moderni ja monimerkityksinen, jopa henkinen.

– Nostaisin myös Suomen ”Miroksi” osoittautuneen Hannu Hyrskeen, joka kertoi hakevansa vaikutteita eurooppalaisista taiteilijoista. Joissain tauluissa oli sitten ehkä vähän häiritsevänkin miromaiset värisävyt. Mutta pidin hänen mörökölleistä ja menninkäisistä. Ne oli humoristisen herkkiä ja hauskoja! 

– Miljöö on niin hieno, että kyllä siellä kiertelee katselemassa mielellään sellaistakin mitä ei ehkä itse niin ymmärrä tai mistä ei pidä. Pisteet Salmelalle, että ovat saaneet luotua näin hienon kohteen ja kuitenkin keskelle ei mitään, kaukana kaupungeista. Lounasravintolakin on, vaikka se oli edellisvuonna tasoltaan laskenut niin, ettei nyt menty. 

– Joo, mutta ehkei ensi vuonna tarvitse mennä koko Salmelaan, pidetään välivuosi.

– Veikkaan, että kyllä me mennään kuitenkin.