Aila Meriluodon maailma herää henkiin näyttämöllä

– Minä olen lukenut Aila Meriluodon kirjoja, mutta sinä et. Aloita sinä siis. Pääsitkö näytelmään mukaan?

– Oikein hyvin. Näytelmään oli saatu mahdutettua melkoinen siivu suomalaista kulttuurihistoriaa, mutta se oli tietysti ennen kaikkea hyvin kiinnostava matka juuri Aila Meriluodon kohtaloon: vanhenemiseen, traumoihin, alkoholin käyttöön  ja naiskirjailijan loputtomaan vähättelyyn.

– Ja Ailan miehiin. Oli uhkarohkea ratkaisu ohjaajalta aloittaa näytelmä miessuhteiden juoksutuksella. Mutta tilanteen pelasti, että lavalla useita eri rooleja esittänyt ohjaaja myös itse kyseenalaisti ratkaisunsa. Käsikirjoitus olikin hyvin oivaltava ja kävi vuoropuhelua niin Ailan ja ohjaajan kuin katsojan ja ohjaajan välillä. Jäin jo alussa miettimään, oliko tämä tarina Ailasta vai yrityksestä ymmärtää Ailaa. Ehkä molempia.

– Selittävä hahmo lavalla oli minusta hyvin toimiva ratkaisu, ja se sai tarinan etenemään. Toinen puoliaika tuntui jo sitten etenevän välillä liiankin vauhdikkaasti, ja jotkut kohtaukset olisi voinut tehdä hieman seesteisemmin. Esimerkiksi Ailan omat tekstit eivät täysin päässeet vauhdissa oikeuksiinsa. Tosin, olimme ensi-illassa, ja jännityskin saattoi näkyä.

– Minusta taas esimerkiksi hänen runonsa Lauri Viidan hautajaisissa oli koskettava. Aila itse kipuili sen kanssa, että kukaan ei oikein nähnyt häntä ihmisenä. Pohdin, onnistuuko näytelmäkään näkemään häntä kaikkien kohujen takaa. Mutta ihmeellisesti, näytelmän lopussa lavalla tuntui kuitenkin seisovan juuri Aila itse.

–  Luulen, että moni myös tunnistaa jotain tuttua Ailan matkassa varjosta valoon, häpeästä vapauteen. Taisi hän löytää itsessään vihankin selvittyään Lauri Viidan  varjosta. Ja täytyy tunnustaa, että lähinnä vain Viidan tarinan kautta minäkin tunsin hänet aiemmin. Näytelmässä korostettiin Ailan seksuaalista vapautumista ja eroottisia kirjoja, ehkä oikeutetusti. Teema jäi kuitenkin hieman ilmaan. Ailan miehet ei näyttäneet kovin houkuttelevilta tyypeiltä – toinen aviomieskin makasi sängyssä kuin lahna.

– Haha. Jouko-nukke herätti katsojissa  naurua vielä kadulla näytöksen jälkeen. Aila oli itsekin huumorintajuinen ja huumori lienee ollut hänelle tapa selvitä – niin ikään näytelmälle osuva valinta. En itse kaivannut ohjaajan tavoin Ailaan selitystä, näytelmässä ullakolta löytynyttä yhtä ”avainta.” Kuten Ailan runossa sanottiin, maisema on täynnä polkuja, ja me ihmiset kuljemme yhden niistä: ”Erään polun vain kuljin, tuhansista erään.” Ailan polku oli rikas ja haastava samaanaikaan, ja siksi monitulkintainen. Ja se ansaitsee ehdottomasti tulla kerrotuksi myös näytelmänä. Hieno teko ja nautittava näytelmä.

– Ehdottomasti, malja vahvalle naistaiteiljalle! Teatterina Avoimet Ovet on muutenkin pieni, liian helposti unohtuva löytö. Siellä on myös hauska yksityiskohta: saliin saa viedä viinilasin mukanaan.

– Ja katsojalle jäi jälkeenpäin hymyily merkityksellinen.

Aila Meriluoto: Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
– ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
—
Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä…
Jäi hymyily surullinen.