–Mari Rantasella oli hyvin geometrisiä, abstrakteja teoksia, ja sellaiset ei ole lähtökohtaisesti omia suosikkeja. Taiteilija itse selitti, että muoto on hänelle ratiota, loogista ajattelua ja värit on tunne. Mutta ennen kun edes luin sen selityksen niin katselin niitä värejä ja vaikka näyttelyn nimi oli Tunteen värinä niin minulle ne ei kyllä tuottaneet mitään värinää.
– Ai, ei mitään värinää. Voi.
– Joo, se saattoi olla, kun ne oli pakotettu niin tiukkaan muotoon. Hänhän siinä videollakin paljasti, että tykkää matematiikasta, mikä ei ole huono asia ollenkaan. Mutta verrattuna vaikka värin käytön mestariin Mark Rothkoon, joka kahdella värillä kertoo tarinan, näissä teoksissa värin tarina katosi minulta kokonaan. Mutta tässä sitten auttoi kyllä taiteilijan haastattelun katsominen. Siinä tuli enemmän uteliaisuutta hänen otteeseensa, joka on hyvin analyyttinen. Mutta auttoiko se pitämään niistä enemmän? Hmm, tykkäsin eniten niistä teoksista, joissa kontrolli ei ollut niin tiukka.
– Hän halusi pitää järjestyksessä tätä kaoottista maailmaa.
– Niin, mutta kun hän tunnusti haluavansa olla myös optimisti niin voi pohtia syntyykö toivoa viivoittimen tarkalla järjestyksellä? Mutta annan pisteet vahvasta omasta muotokielestä ja siitä, että hän on käyttänyt tiettyjä värejä riippumatta sen ajan trendiväreistä. Ja sitten se värien paljous ja myös se pinkki matto, joka siellä oli, niin olihan se jo lopulta sellanen Andy Warholmainen kokemus. Annan siis kuitenkin kokonaisuudelle 4 pistettä.
– Mikä pinkki matto? Ei siellä ollut pinkkiä mattoa.
– Etkö sä huomannut sitä!
– Ai, en. No, minusta oli hauska kuunnella taiteilijan omia selostuksia tauluista niillä pienillä kuuntelulaitteilla. Ne oli tosiaan sellaisia tauluja, että niiden kanssa pitää päästä tiettyyn tilaan. Että abstraktio rupeaa puhuttelemaan. Värien merkitys ihmisille on myös hyvin kulttuurisidonnaista. Viehätti erityisesti se tarina jossa hän kertoi kirkkojen lattioista, joissa yhdistyy sekä symmetria että jatkuva kulkeminen eteenpäin, joka rikkoo harmonian. Se tuli siis mielenkiintoisemmaksi loppua kohti ja lopulta tauluissa alkoi näkemään kaaosta, mutta myös rauhallista luontoa. Näin myös huutomerkit ihmisinä. Ne olivat väärin päin, päällekkäin ja vierekkäin, mikä alkoi kiehtoa. Maalaukset jotenkin vaivihkaa imi mukaansa ymmärtämään hänen kieltään. Mutta jos ei uppoudu hänen maailmaansa, voi olla vaikea ymmärtää tauluja, joissa oli vain abstrakteja kuvioita, jotka jatkuivat loogisesti kuin Mensan testissä. Puhutteleeko se ketään ja millä tavalla? Mutta hän sanoi itse alussa, että kuviot ovat tarina ja väri on tunnelma. Annan siis 5 pistettä.
– Eihän sun pitänyt antaa viittä pistettä!
– No en tiedä. Ehkä niissä oli vähän liikaa kaikkea, mutta lopulta se oli mielenkiintoinen. Alussa ei tiedä, mistä nämä tulevat, mutta sitten sä huomaat kertovasi niistä hienon tarinan, että on pakko antaa 5 pistettä.
– Sä siis ihastuit omaan tarinaasi.
–Joo, eikö se ole hyvä merkki?
