Teatterikesä on yksi vuoden teatteritapahtumista ennen syyskauden alkua. Oliko tämän vuoden Teatterikesä sitten tylsä ja kallis, kuten Hesarin Marja Säkö kirjoitti kolumnissaan ennen festivaalin alkua? Paljastan: Ei ollut.
Aina voi toki myös pohdiskella, minkä esityksen olisi kuulunut olla Tampereella. Säkön mainitsema Viirus-teatterin ilmiömäinen Diptyk kuului varmasti niihin. Miksei myös tässä blogissakin kehumamme Jumalat. Edelleen suhteellisen runsaan valikoiman äärellä on kuitenkin vaikea kuvitella, ettei kukin kuitenkin löytäisi itselleen mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää teatteria.
Omassa neljän päivän ohjelmassamme oli yhdeksän esitystä, mikä voi katsoa olleen jo maksimisuoritus, koska suuri osa helsinkiläisistä tuotannoista oli jo entuudestaan tuttuja. Vaikka kaikkia hyviä emme pääseet näkemään nähdyissäkin esityksissä on ollut monia viiden tähden helmiä, puhuttelevia dramaturgisia valintoja – ja ainoastaan yksi esitys, joka oli pettymys. Se oli laatuteatteria varmasti jostakin näkökulmasta, mutta samalla liian yllätyksetöntä ja vanhahtavaa. Eturivin teatterifestarilta kuitenkin myös odottaa paljon.
Miltä siis vuoden 2025 Teatterikesä tuntui? Ohessa vaikuttavimmat makupalat:
1 Wau. Mitä taituruutta!
Vauriomania: Haavemaa – savolainen mayhem
Vauriomanian Haavemaa – savolainen mayhem oli esitys, jolta ei etukäteen osannut odottaa oikein mitään, vähiten siksi, ettei koko ryhmä ollut tuttu. Esitys pidettiin Komediateatterissa, joten mieleen hiipi ajatus jonkinlaisesta viäräleukaisesta huumorista. Sitä löytyikin paljon, mutta samalla Mäyräveteläisessä anniskelubaarissa oltiin heti ihmisyyden ytimessä: paremman elämän haaveunissa ja ihmisten loppumattomissa katajaan kapsahtamisissa, jotka pahimmillaan tuhoavat läheistenkin elämän.
Kun baarissa ja sen liepeillä pyörineet aikuiset jahtasivat päihdehöyryisiä ja muuten höttöisiä unelmiaan, pieni 6-vuotias Maisa piirsi samaan aikaan yksinäisyyttään seinille. Ja tämä kaikki oli esitettynä savolaismurteella ja jenkkiaksentilla – taiturimaisena nukketeatterina.
Oli korona, oli vittumaista. Syntyi tuotantokauden verran huumorisarjaa perheväkivallasta. Syntyi kieroutunut idea tehdä sama juttu näyttämölle
Esitys oli viäräleukainen ja nyrjähtänyt farssi sekä rujon herkkä tarina samassa paketissa. Huomasinkin itse katsovani esitystä välillä sananmukaisesti suu auki. Voiko tällaista edes tehdä – ja vielä onnistua?
Seuraavana aamuna ryhmän näyttelijät vilahtivat Hotelli Tornin aamupalalla. Esitys eli edelleen yön jälkeenkin mielessä vahvasti, joten omat kahvit juotuani ajattelin mennä kiittämään esiintyjiä. He olivat kuitenkin jo kadonneet, mahdollisesti seuraavaa ja viimeistä näytöstä valmistelemaan. Siis kiitokset heille näin virtuaalisesti: upeaa, yllättävää, taitavaa – jopa taiturimaista teatteria! Kiitos.
Vauriomania: Käsikirjoitus Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen & Juuso Timonen. Ohjaus Juuso Timonen.
2 Kaksi puhuttelevaa monologia uhreista - ja niiden välinen dialogi
Kansallisteatteri: Prima Facie
Lappeenrannan kaupunginteatteri ja Teatteri Jurkka: A.K.A. (Toiselta nimeltään)
Kun ohjelmassa on monologi seksuaalisesta väkivallasta, oman tuolin selkänoja tuntuu olevan heti alkuun jyrkemmässä, vaativammassa kulmassa. Teatteriviikoilla ohjelmaamme osui kaksi esitystä, jotka molemmat kertoivat raiskauksen uhrista, mutta osin päinvastaisesta näkökulmasta. Kansallisteatterin Prima Faciessa uhrina oli nainen, jonka kertomuksen uskottavuus kyseenalaistettiin. Teatteri Jurkan ja Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksessä A.K.A. (Toiselta nimeltään) uhrina oli puolestaan nuori poika, jota syyttä epäiltiin raiskaudesta.
Mies ja nainen. Sivuutetuksi tuleminen. Uhrius. Esityksen muodostivat yhdessä erikoisen symbioosin ja ajatuksia herättävän kokonaisuuden. Toisessa taustalla oli rasismi, toisessa laki, joka ei ole oikealla tavalla pystynyt huomioimaan raiskatun hauraan epäloogistakin tarinaa tapahtumista. Lait on kirjoitettu enemmän miesten näkökulmasta, ei tarkoituksella naisia vastaan, vaan pitkän miehisen historian myötä.
Ja samalla juuri tuo sama laki ei toisessa esityksessä taas pystynyt estämään syyttömänä tuomitun miehen, Carloksen, tuomiota, vaan tällä kertaa naisen vääristelevät sanat painoivat enemmän.
Molemmissa esityksissä kantavina voimina olivat valovoimaiset esiintyjät. Annika Poijärvi otti tekstin ja samalla katsojan lempeästi haltuunsa jo alkumetreillä. Hän toi lavalle huippujuristi Tessa Enslerin ja rakensi yksin kokonaisen maailman yksinkertaisten lavasteiden keskelle. Tessa kontrolloi muiden yläpuolella lakia ja järjestystä. Kunnes – ja tämä oli tietenkin arvattavaa – hän itse tuli raiskatuksi.
A.K.A:ssa karismaattinen näyttelijä Carlos Orjuela sai niinikään katsojat nojaamaan tuoleissaan eteenpäin nuoren 15-vuotiaan askeleissa kulkiessamme. Mikä vimma ja vilpittömyys – hänestä kuullaan varmasti jatkossakin.
Ensin näkemämme Kansallisteatterin esitys sai itseni guuglamaan lisää oikeuskäytännöistä. Usein erehdymme tuomaan globaaleja ongelmia Suomeen sellaisenaan. Mutta Suomenkin lakikäytännöissä on totisesti ollut korjattavaa.
Molemmissa esityksissä olikin sukupuolta enemmän kyse vallasta. Kenen ääni kuullaan ja kenen ei. Sekä halusta tai haluttomuudesta muuttaa asioita.
3. Aitouden dokumentaarista taikavoimaa
LA VIE SECRÈTE DES VIEUX / THE SECRET LIVES OF OLD PEOPLE
En itse kyynelehdi helposti, joten silmien vetistyminen esityksessä jo itsessään viestii, että nyt osui johonkin syvälle. Näin kävi tämän vuoden Teatterikesässä vain kerran, ikääntyneiden ihmisten seksielämästä kertovassa La vie secrète des vieux -esityksessä. Esityksessä lavalla ei tuotu ammattinäyttelijöitä vaan aitoja 76–90-vuotiaita. Kuuluisan ja dokumentarisesta ohjaustyylistään tunnetun ohjaaja Mohamed El Khatibin valinta nostaa seksi esityksen kärjeksi voi etukäteen tuntua monesta, no, sosiaalipornolta. Mutta esitys hurmasi aitoudellaan. Vanhukset ovat näkymätön osa yhteiskuntaamme ja jo heidän tuomisensa lavalle valokeilaan, puhumaan omalla äänellään on sekä tarpeellista että koskettavaa. Taitavasti heidän ehdoillaan rakennettu esitys oli myös sisällöltään ja tyyliltään juuri niin horjuvan rakastettava kuin kenen tahansa oma hauras isoäiti. Ja silti tekstissä sykki elämisen vimma – ja miksei sykkisi!
Teatteriviikoilla näimme vanhusten ystävyydestä myös toisen esityksen :Tampereen työväenteatterin Nämä onnemme päivät (These Halcyon days). Myös tämä perinteisempi palkittu draama oli vahvaa kerrontaa.
Esitysten jälkeen jäimmekin pohtimaan miten länsimaiden voimakas ikääntyminen näkyy jatkossa teatterissa. Suomessa voimakkaimmin kasvaa enää yli 75-vuotiaiden ikäluokka. Myöhäiskeski-ikä on samalla venynyt 75 v-ikävuoteen asti ja huomaan itsekin työssäni monen heräävän siihen vasta nyt. Ikämyyttejä on ainakin hyvä purkaa edelleen.
La vie secrète des vieux -esityksen jälkeen soitin muistisairausdiagnoosin saaneelle vanhemmalleni. Teen niin joka ilta. Sieltä ne kyyneleetkin tulivat. Myös muistisairaus koskettaa meistä yhä useampaa. Ja lopulta, mitä meistä kukaan muistaa menneistä vuosistamme? Toivottavasti ainakin ne pienemmätkin merkitykselliset hetket. Ja rakkauden.
Erikoismaininta: Eniten käytävillä kohistu
Q-teatteri: Rikos ja rangaistus
Festareilla hauskaa on myös käytäväpuheet ja satunnaisten vierustoverien kommentit. Tällä hyvin epätieteellisellä metodilla mitattuna tänä vuonna ihmisten puheissa ja kuiskutteluissa tuntui eniten toistuvan yksi esitys: Q-teatterin Rikos ja rangaistus. Mainintaa seurasi useimmiten syvä, ihasteleva huokaus.
Tämän esityksen me olimme nähneet jo Helsingissä, mutta olisi se hienoudessaan kestänyt toisenkin katsomisen. Oliko Teatterimontussa esimerkiksi saatu sama intiimi tunnelma kuin alkuperäisessä esityksessä? Uskon, että oli.
“Vaikuttavaa, upeaa”, totesi moni ohi lipunut tai vieressä istunut katsoja. Lipuista oli kuulema ihan taisteltu. Olisiko näytöksiä pitänyt olla jopa enemmän?
Kuten jo alussa kerroin, ihastelua saivat osakeen kuitenkin monet muutkin esitykset, muutkin kuin tässä mainitut.
Samalla toivon, että Teatteriviikko pystyy jatkossa säilyttämään leikkauspaineissa tinkimättömän tasonsa. Ulkomaiset vieraat ovat usein olleet festareiden kohokohtia, mutta suomalaisessakin teatterissa löytyy uskallusta ja kansainvälisen tason osaamista. Ja jos festareilta lähtee kotiin parikin syvää, vaikuttunutta huokausta mukanaan, eikö se lopulta ole jo kylliksi!
