ARVOSTELU | Kansallisteatteri: Jumalat
– Kun jumalat kuolevat, mitä jää? Kun Jumalat-esitys loppui, mitä jäi? Meillä on viime aikoina ollut muutama esitys, josta ei oikein löytänyt helpolla esityksen viestiä, merkityksiä. Tässä oli toisinpäin. Teemoja riitti Oidipus kompleksista ja myyteistä teattereiden huonoon taloudellisen tilanteesen, perheen valtasuhteisiin, elämässä eteenpäin pääsemiseen ja jopa demokratian kuolemaan.
– Älä unohda feminismiä ja markkinatalouden krittiikiä
– Niin, nekin. Voi kuulostaa sekametelisoppalta, mutta minusta ensimmäinen puoliaika onnistui rakentamaan siitä paljoudesta jonkinlaisen suorastaan kutkuttavan lupauksen. Ettei tässä todellakaan helpolla yritetty päästä. Esityksessä oli myös todella hienoa visuaalista näyttävyyttä.
– Jumalat ja jumalat ovat jättäneet paljon tuhoa taakseen. Sellaisia me ihmiset olemme, aina etsimässä isoja vastauksia. Kaikkiaan hyvin virkistävä, herättelevä ja hyvin näytelty esitys. Tykkäsin myös tanssinumeroista. Ja huumorikin osui.
– Kyllä. Mutta. Yleensä toisella puoliajalla esityksissä ruvetaan vetämään juonta kokoon ja monia narunpäitä yhteen. Tai edes jollain lailla laskeutumaan johonkin suuntaan. Mutta nyt esitys lähtikin vielä uudelle kierteelle ja harmittavasti kompasteli sen myötä. Pidän siitä, kun teksti on älyllisesti nokkelaa. Mutta ei kannata olla ihan niin nokkela, että yleisö kokee itsensä tyhmäksi.
– Sellaisiahan ne jumalatkin on, ylimielisiä. Minäkin odotin kovasti, että nyt nythän tämä esitys oikein räjäyttää koko potin. Mutta ei, puoliajan jälkeen näytti siltä, että kävikin toisinpäin. Ajattelin jo siinä, että mitähän helvettiä, että tämähän menee vaan alaspäin!
Jumalten arpanopat ovat puhuneet. Nautittavaa ja näyttävää!
– Tähtäsivät taivaaseen, mutta päätyivät lähelle helvettiä.
– Niin, mutta onneksi lopetus käänsi taas draaman kaaren ylöspäin. Loppulaulu oli hieno, ja jotenkin onnistui kuitenkin kutomaan kokoon sen hajanaisuuden mitä siellä oli. Ihme kyllä.
– No, kyllä minäkin kaikesta huolimatta tykkäsin tosi paljon esityksen visuaalisuudesta, kehollisuudesta, vahvasta energiasta, musiikista. Esitys yhdisti hyvin rohkeasti mitä ihmeellisimpiä elementtejä ja lähes hajosi pariinkiin otteeseen, mutta monet osa-alueet toimivat todella osuvasti. Ja se loppuhuipennuslaulu oli hieno. Että jos ne jumalat kerta kuolevat, niin mitä jää? Perhe? Vanha Toyota? Moni jäi sitä varmasti pohtimaan.
– No, onhan se vastaus siihen ihan selvä.
– Ai on?
– Jos arvot kuolevat, ei jää mitään. Kyllä jo pelkästään sille ajatuksella täytyy viisi tähteä antaa.
– Oho. Mutta kyllä minäkin pidän nelosessa. Ehkä meihin tarttui myös ripaus jumalallista armollisuutta.
Kunnianhimoinen. Ja armokin löytyi.
Pieni pyrähdys helvetissä, mutta pääosin taivaassa
LISÄTIETOJA
Kansallisteatteri: Jumalat
Merkittävän suomalaisteatterin johtajalla on kovat paineet: rahoitusta leikataan ja muutosneuvottelujen uhka leijuu ilmassa. Onneksi päänäyttämöllä nähdään pian ensi-ilta, joka pelastaa teatterin niin taiteellisesti kuin taloudellisesti!
Anneli von Griechen, kansainvälisesti ylistetty ohjaaja, on saapunut tekemään näkemyksellisen tulkintansa Sofokleen Kuningas Oidipuksesta. Jo etukäteen tapaukseksi julistettu teos on määrä esittää Ateenan Akropoliilla ‒ osana Suomen ja Kreikan välisiä velkajärjestelyjä.
Oidipuksen näyttämöharjoituksissa käy kuitenkin ilmi, että esitys on jotain ihan muuta kuin mitä teatteri on luullut tilanneensa. Ja kun Anneli sattuu olemaan teatterinjohtaja Basil ”Pasi” von Griechenin äiti, taiteelliset erimielisyydet ajautuvat vääjäämättä henkilökohtaiselle tasolle.
Annelin tytär ja Pasin siskopuoli Krista on myös mukana produktiossa. Kolmikon selvittämättömät perheasiat, kunnianhimo ja yhteensopimattomat näkemykset sotkeutuvat juonenkäänteiden vyyhdiksi, joka alkaa hämmästyttävästi muistuttaa antiikin Kreikan jumaltarustoa.
Jussi Moilan kirjoittama ja Juhana von Baghin ohjaama Jumalat on karnevalistinen komedia eurooppalaisesta identiteetistä tässä ja nyt. Sen ytimessä ovat muinaiset kreikkalaiset myytit, jotka edelleen elävät ja hengittävät meissä.
Jäävätkö länsimaisen sivistyksen pylväät pystyyn, kun ne törmäytetään nykyajan kanssa? Missä kulkee kulttuurisen omimisen raja? Kenelle antiikin traditio lopulta kuuluu? Onko meille enää mikään pyhää? Voittaako sivistys väkivallan?
https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/jumalat#introduction
