ARVOSTELU | Oppitunteja eläville, Kansallisteatteri
– Akse Pettersson on ohjaajana tunnettu rohkeasta tyylistään, ja hän on tehnyt aiemmin monia todella vaikuttavia esityksiä. Nyt lavalla kovalla tohinalla puuhattiin matkaa tulevaisuuteen 1970-luvun beigenruskeassa tutkimuslaitoksessa. Esityksessä olikin paljon aineksia, joista odotin syntyvän jotain todella mehevää. Mutta samalla kun kaikki tulevaisuusmatkailijoiden yritykset epäonnistuivat ja sensorit tuottivat vain merkityksettömiä koodinpätkiä, myös katsoja jäi tällä kertaa etsimään esityksestä jotain enemmän.
– Lavalla kyllä tosiaan kipitettiin vauhdikkaasti joka suuntaan, ja välillä joku aina yritti singahtaa tulevaisuuteen, mutta kaikki tuntui tapahtuvan ilman sen syvempiä merkityksiä. Osa kohtauksista toimi, osa nauratti, osa meni ohi. En tiedä, miten paljon siihen vaikutti se, että kyseessä oli ennakko.
– Harvinaista ainakin, että itse menin tavaamaan esityksen esittelyä heti näytöksen jälkeen. Sen mukaan teos käsittelee ”ajan ulkopuolella olemisen kokemusta, epämukavuutta, hämmennystä ja ymmärtämisen vaikeutta.” Ja toden totta, näin se teki. Kaikista kiinnostavista elementeistä huolimatta.
– Ehkä tämä on ennakon tyyppivika: elementit eivät ole vielä täysin loksahtaneet paikoilleen. Taitavastihan modernissa teatterissa usein yhdistetään mitä ihmeellisimpiä osa-alueita ja teemoja, jopa kaaoksen rajoilla, ja saadaan lopputulos silti jotenkin kohoamaan lentoon, resonoimaan. Ei ole varmastikaan Petterssonin kotiohjaajakseen kaapanneen Kansallisteatterin vika, että tämä esitys ei lähtenyt lentoon ihan yhtä vahvasti kuin Petterssonin aiemmat.
Onko niin, että ihmisen pyrkimys löytää vastauksia päätyy aina vain onnettomaan räpiköintiin?
– Mutta kuhinaa katsomossa ainakin riitti. Yleisöä selvästi kiinnosti Petterssonin uutuus. Harvoin esimerkiksi kuulee niin paljon puhetta itse teoksesta esityksen jälkeen. Naulakkojonossa joku esimerkiksi pohti, että ”tässä selvästi yritettiin sanoa jotain tieteestä, mutta naurettiinko sinä tieteelle vai mitä?” En ainakaan usko, että tekijöiden tarkoitus oli millään tavoin kiinnittyä politiikassa yleistyvään ajatteluun, jossa valtionhallinto ja tiede nähdään jonkinlaisena puuhasteluna. Nimittäin kyllä Elon Muskin punakynä merkkaisi tämänkin tulevaisuuden tutkimustoimiston ihan turhakkeeksi. Ja vielä ihan syystä!
– Elon Musk tästä nyt olisi vielä puuttunut. Onko niin, että ihmisen pyrkimys löytää vastauksia päätyy aina vain onnettomaan räpiköintiin? Ehkä se on juuri teoksen sanoma. Lohduton näkymä tietysti.
– No, juuri 1970-luvulta lähtien maailmankuvamme on länsimaissa ollut hyvin pessimistinen. Sitä ennen vielä uskoimme kehitykseen ja tieteeseen. 1960-luvulla sen sijaan kaikki oli vielä mahdollista ja ihminen pääsikin jopa kuuhun. Esim. kirjailija Haruki Murakami on ollut huolestunut tulevaisuususkon kuolemasta. Luulen, että Petterssonkin kyllä on, mutta en ole ihan varma.
– Toivottavasti teos vielä löytää, jollei nyt tulevaisuutta, niin ainakin itsensä. En voi nyt kovin montaa tähteä antaa, mutta toivotaan, että virallinen ensi-ilta nostaa pisteet parempiin lukemiin.
– Käsiohjelmassa Pettersson kertoo myös, että teoksen lähtökohtana oli halu tehdä varovaisen optimistinen esitys henkilökohtaisesta tyhmyydestä. Että ehkä oli tyhmyyttä myös jättää käsiohjelma lukematta ennen esitystä. Vaikka eihän se teos voi lymytä käsiohjelman selitteissäkään.
Ilmassa kelluvat kolme tähteä.
En oikein nyt löytänyt ydintä.
ESITTELY
Akse Petterssonin uusi näyttämöteos Oppitunteja eläville on tutkimusmatka ihmisen rajallisuuteen.
1970-luvulla Suomen valtio perusti salaisen tutkimuslaitoksen, jonka tarkoituksena oli valmistella kansaa tulevaisuuden mullistuksia varten. Siellä neljä valtion tieteentekijää (Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen) yrittävät parhaansa mukaan suoriutua heille asetetuista haasteista, kahden valvovan silmäparin alla (Ringa Manner ja Karin Mäkiranta).Päivät vaihtuvat vuosiksi, mutta tuoko projekti heidät lähemmäksi tieteellistä sensaatiota ‒ yhteyden saamista tulevaisuuteen, tai edes itseensä?
Freelancerina ja Kansallisteatterin kotiohjaajana toimivan Akse Petterssonin uusi teos käsittelee ajan ulkopuolella olemisen kokemusta, epämukavuutta, hämmennystä ja ymmärtämisen vaikeutta ‒ inhimillistä peruskokemusta omasta tyhmyydestä. Oppitunteja eläville jatkaa Petterssonin suursuosion saavuttaneiden esitysten jäljillä yhdistäen tutun ja epätavallisen, naurun ja melankolian, syvällisen ja banaalin omalakiseksi näyttämöteokseksi.
LUE LISÄÄ JA OSTA LIPUT: https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/oppitunteja-elaville#introduction
