Michelangelo
Helsingin Kaupunginteatterissa esitettävä Let’s Play Business sai meidät nauramaan jo ennen ensimmäistä repliikkiä. Juha Jokelan terävä ja monikerroksinen käsikirjoitus osuu työelämän ja ihmisyyden kipukohtiin – ja tekee sen paikoin hykerryttävästi.
Onko Teatterikesä tylsä, kuten kolumnisti väitti? Meidän viikkomme Tampereella todisti muuta: yhdeksän esitystä, käytävät kuhisivat, jonoissa analysoitiin ja lavalta sinkosi viiden tähden helmiä, nyrjähtänyttä savolaismayhemia, mutta myös viileäksi jättänyt teos.
Helsinki Dance Company teki sen jälleen – upean, kansainvälistä tasoa olevan esityksen. Dreamer tempaa katsojan heti alussa mukaansa arkisten farkkujen ja villamekon alta kuoriutuvaan transsinomaiseen, eksistentiaaliseen kokemukseen. Esitys haluaa myös kutsua henkilökohtaisia tulkintoja – ja niitäkin totisesti syntyy.
Mitä tapahtuu, kun katsoja kohtaa teatterin lavalla itse kuoleman kaikessa sen rujoudessaan? Viiruksen hieno kaksituntinen esitys vie monet täysin uuteen maastoon: kuolemisen kauhun ja lohduttavan pehmeän sylin välimaastoon, vibraattorien villistä lattiatanssista kuoleman korahteluihin. Tässä ainutlaatuisessa kohtaamisessa jokin muuttuu meissä kaikissa
Kenen menneisyys on totta kun muistot elävät tarinoissa, joita me kerromme toisillemme? Kävimme katsomassa kehuttuun romaanin perustuvan näytelmän. Toinen meistä oli juuri lukenut kirjan, toinen ei. Miten kokemus erosi?
Kun Jumalat-esitys päättyy, katsoja jää miettimään: mitä jäi? Esitys vyörytti lavalle teemoja Oidipus-kompleksista feminismin ja perheen valtasuhteista teattereiden talousahdinkoon. Visuaalisesti näyttävä ja älyllisesti kunnianhimoinen kokonaisuus heitti hieman liian monta ylinokkelaa volttia, mutta jotenkin ihmeellisesti lopussa päästiin silti helvetistä taivaaseen.
